Koronapakolaisena Kiteellä

Koronapakolaisuus Kiteellä kirkasti maaseudun merkityksen ja mahdollisuudet.

Vuosi sitten ei kukaan meistä vielä tiennyt, mitä vuosi 2020 toisi tullessaan. En tiennyt minäkään. En olisi arvannut, että juhlisin keväällä kolmekymppisiäni karanteenioloissa Kiteellä ja kilistäisin skumppalasia kaksin äitini kanssa. Että vappuriennot vaihtuisivat kotona jammailuun college-housuissa. Tai että (etä)työskentelisin lähes koko vuoden kaupungissa, jossa kävin lukioni ja jonne en taatusti olisi parikymppisenä voinut ikinä kuvitella muuttavani.

Etätöiden ohessa välipalana paikalliset herkut.

Mutta en myöskään olisi arvannut, että ihastuisin uudelleen kotiseutuuni ja maaseudun leppoisaan meininkiin. Tai että löytäisin itseni kyseenalaistamasta pitkäaikaista suunnitelmaani muuttaa takaisin Helsinkiin. Olinko sekoamassa – täällä pikkukaupungissa itärajan tuntumassa oli itseasiassa ihan ok elää ja olla. Jopa tällaisen ekstrovertin, menevän, kunnianhimoisen ja aktiivisen kolmekymppisen sinkkuihmisen, joka rakastaa cocktail-kutsuja, kahviloita ja suuria seminaarisaleja. Jonka tulevaisuuden unelmat ovat olleet aina aivan jossain muualla kuin punaisessa mökissä ja perunamaassa.

Kuluneen vuoden aikana olen pohtinut elämääni, unelmiani ja minulle merkitystä tuottavia asioita uudesta näkövinkkelistä. Havahduin siihen, kuinka paljon minulle itseasiassa merkitsevät puhdas luonto ja raitis ilma, kirkkaat järvivedet, ruuhkattomat kadut sekä marjamättäitä ja naavaisia kuusenoksia notkuvat metsät. Tai se, että saan ostaa lähikaupasta tuotteita, jotka tulevat pienen matkan päästä: Puhoksesta tulevaa luomujugurttia, paikallisen leipomon leipää ja luomujauhoja Makkolan luomutilalta. Wau.

Aamu-uinti – parasta, mitä tiedän!

Että minun ei tarvitse käyttää leijonan osaa ajastani julkisissa istuessa tai matkustaa tunteja päästäkseni keskelle metsää, joka ei vilise retkeilijöitä. Olinko sittenkään sellainen metropoliitti kuin ajattelin? Vai sittenkin sielultani pikkukaupungin tyttö, joka rakastaa kaupunkikulttuuria – mutta sopivina annoksina nautittuna? Helsinki trendikuppiloineen ja ihanine jugend-taloineen on kuitenkin vain reilun neljän tunnin matkan päässä, mutta kotipesä on kuitenkin aika hyvä pitää täällä, Karjalan kunnailla. Paikassa, jossa pulssi laskee vaikka vain ulos menemällä eikä vain lääkkeillä.

Kesällä 2020 etäännyin ehkä kaupunkielämästä, mutta pääsin sen sijaan syventämään suhdettani maaemoon ja maakuntaani. Ja se on ollut kliseisesti sanottuna – voimaannuttavaa. Olen oppinut nauttimaan entistäkin enemmän asioista, joita ei voi rahalla hankkia.

Peltolan poluilla Kiteellä tuli juostua tänä kesänä paljon.

Kulutuksen sijaan päiviäni ovat rikastuttaneet kokemukset. Vieläpä hyvin yksinkertaiset sellaiset.

Olen ollut pakahtua ihastuksesta saadessani kerätä yrttejä lounassalaattiini pihan kasvimaalta, löytäessäni kanttarelleja lenkkipolkuni varrelta, paimentaessani lampaita ystäväni maatilalla, juostessani pitkin polkuja mäntymetsässä ja käydessäni aamu-uinnilla ennen auringon nousua. Koko koronakriisi on tuntunut olevan jossain toisessa todellisuudessa. Jos olisin asunut tämän ajan kaupungissa, olisi korona-aika ja sen mukanaan tuomat rajoitukset tuntuneet arjessani huomattavasti enemmän.

Lammaspaimenessa ystävän tilalla.

Lisäksi en osannut aavistaa, kuinka upeita kohteita läheltäni löytyy ennen tätä kesää: Hotelli Punkaharjussa syömäni villiruokaillallinen henkeäsalpaavissa harjumaisemissa oli yksi kesäni kohokohdista. Enkä koskaan ole nauttinut niin hyvää pitsaa kuin Juholan biisoniareenalla – paikkaa ei ole turhaan kehuttu. Päiväretki Uukuniemellä myös ällistytti minut totaalisesti: huokailin tuon tuosta, että tämä on kuin Astrid Lindgrenin sadusta.

Ja sitä lämmintä kesäkuista viikkoa, jonka vietin lapsuudenystäväni luona Marjatila Lamminkankaalla – josta saa muuten mielettömän herkullisia luomumansikoita – tulen taatusti muistelemaan vielä viisikymppisenäkin. Unohdin (lähes) kokonaan sen pettymyksen, mikä seurasi siitä, kun Italian matkamme jouduttiin perumaan ymmärrettävistä syistä syventyessäni maakuntani mahdollisuuksiin.

Toivon todella, että etätyötrendi tuli jäädäkseen ja että se inspiroisi ihmisiä hakeutumaan maaseudun kyliin ja pikkukaupunkeihin, sillä digiteknologia mahdollistaa työskentelyn vaikka kesämökiltä käsin. Se, että ihmiset voisivat muuttaa kasvukeskuksista pienempiin pitäjiin, pitää sisällään niin monenlaisia etuja, jotka hyödyttäisivät niin muuttotappiollisia kuntia kuin itse ihmisiäkin.

Kuinka hienoja etätyöretriittipaketteja paikalliset matkailuyritykset voisivatkaan räätälöidä kaupunkilaisille tai rakentaa viehättäviä etätyöhotelleja, jonne ihmiset pääsisivät pakoon pakokaasun makuista arkeaan. Lapissa etätyötrendiä on jo hyödynnetty elävöittämään matkailualan kärsimiä tappiota innovatiivisilla etätyötiloilla ja -paketeilla. Miksi ei siis meillä Pohjois-Karjalassa tartuttaisi tähän tilaisuuteen? Meillä on nimittäin ympärillämme mitä kaunein Karjala.

Vaikka vuosi on ollut äärimmäisen raskas, on minun myös myönnettävä, että toi se mukanaan myös uusia ihania asioita ja ajatuksia. Ainakin se opetti minut näkemään monet (vanhat) asiat ja (maaseudun) mahdollisuudet täysin uudessa valossa.

Reetta Haverinen, kiteeläislähtöinen sisällöntuottaja ja -kirjoittaja (freelancer)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: