Mikko Pirinen
”Täältä kun pääsen, en ikinä muuta takaisin”. Sukupolvelta toiselle siirtynyt mantra, jonka nuoruuden ehdottomuudella lausuttuna muistan kuulleeni itsekin useammin kuin kerran. Itse en sitä muista lausuneeni, mutta voin toki muistaa väärinkin.
Muutin Tohmajärveltä 1990, mutta siteeni kotikuntaan eivät ole katkenneet missään vaiheessa. Vanhempieni vielä eläessä vietin osan lomistani täällä ja kävin katsastamassa kylän kuulumisia muulloinkin. Perintönä vanhemmiltani sain asunnon, joka on toimittanut minulle kesämökin virkaa ja mielessäni myös eräänlaista turvasatamaa, jos vaikka elämässä tapahtuu jotain ja koti pitäisi löytyä. No, keväällä 2020 alkoi tapahtumaan.
Korona iski toimialalleni raskaalla kädellä. Lomautuksia, epämääräisiä rajoitustoimia, jatkuvaa epävarmuutta omasta toimeentulosta ja tulevaisuudesta. Ensimmäinen vuosi oli katkonainen ja meni ihmetellessä. Kun alun lamaantumisen oireet alkoivat helpottaa, oli aikaa aloittaa pohdinnat tulevaisuuden suhteen. Mitä minä haluan tehdä? Missä ja miten minä haluan asua? Missä minä olen kotonani? Ala, jolla olin työskennellyt, ei enää tuntunut omalta. Kuopio tuntui (ja tuntuu edelleen) omalta, mutta myös omalla tavallaan rajoittavalta tarpeelliseksi katsomani muutoksen kannalta. Eläkepäivät siintävät jatkuvasti etääntyvässä tulevaisuudessa. Mitteepä sitten?
Keväällä 2021 Tohmajärven asuntoni vuokralainen ilmoitti muuttavansa pois. Koska alani töitä oli rajoituksista johtuen tarjolla satunnaisesti, oli uusi taloudellinen epävarmuustekijä jälleen käsiteltävänä.
Noin viikon aktiivisen sadattelun ja voivottelun jälkeen päädyin ratkaisuun, joka tuntui järkevältä, sekä tavallaan myös ainoalta oikealta. Muutan takaisin juurilleni. Järkiperäinen paluumuutto. Kuulostaapa hyvältä termiltä tähän tilanteeseen. Pohditaan tulevaisuutta sitten, kun muutto on tehty.
Vapaa-ajan runsaudesta johtuen internet ja varsinkin some oli muodostunut liiankin tutuksi ajanvietteeksi ja muuttopäätöksen tehtyäni huomasin viettäväni enenevässä määrin aikaa Tohmajärvi-aiheisten juttujen parissa. Silmiini osui toistuvasti entisen luokkakaverini omistaman hoitokodin ilmoitus, jossa haettiin työntekijöitä. Ei se ota, jos ei annakaan. Sähköpostit ja kuulumiset vaihdettiin, tavattiin nenäkkäin ja syksyllä 2021 aloitin lähihoitajaopinnot oppisopimuksella kyseisessä hoitokodissa. Näinkin se elämä voi heitellä. Omalta ”en ikinä-listalta” pyyhittiin taas yksi ehdottomuudella lausuttu totuus pois: ”En ikinä lähde hoitoalalle.” Aiemmin sieltä on kumitettu mm. ”En ikinä muuta Helsinkiin” ja ”En ikinä syö pizzaa, jossa on ananasta.” Pyyhekumi on hyvä pitää tallessa, iän karttuessa sillä on näköjään käyttöä yhä useammin.
Tätä kirjoittaessani kuuntelen Iron Maidenia samassa huoneessa, jossa sitä ensimmäisen kerran kuulin 1980 ja edelleen se tuntuu oikealta. Tältä tuntuu, kun on kotona.
Mikko Pirinen on järkiperäinen paluumuuttaja, lähihoitajaopiskelija sekä entinen ravintola-alan moniottelija.
Keski-Karjala myötäisessä 