Vaeltavat piirakat

Minna Rautiainen-Cimrin

Valkoiset lumihöytyvät kieppuvat alas kuin tanssien. Osa tarttuu tykkylumisiin puihin, osan pyydystän suuhuni. Mikä ihana, puuteri-hattara-lumisade!

Pyörin ja häärin lumisella tiellä, napsin valokuvia ja kuvaan videota kuin turisti, enkä meinaa huomata ohi liruttelevaa autoa. Rukkaskäsi nousee avoimesta ikkunasta hitaaseen tervehdykseen: ”Melekosen suhru on keli”.

Lumisade villitsee muitakin. Viereisestä talosta tielle pyrähtää nainen neonkeltaisessa takissaan. Hänkin nostaa kädet ylös, kieppuu ihan niin kuin minäkin ja hymyilee leveästi. ”Tämä on aivan ihmeellistä. Oikea talvi, olen niin onnellinen!” nainen hihkuu.

Käy ilmi, että nainen on juuri muuttanut Länsi-Suomesta eikä pysty lopettamaan hymyilemistä kertoessaan, miten onnellinen hän nyt on. Hiihtolatu lähtee ulko-oven vierestä, kaikkialla on hiljaista, kuuluu vain luonnon ääniä. Polttopuupinot kiemurtelevat ulkovarastosta myös seinustalle, sillä rouva rakastaa puuhailla ulkotöissä ja pysyy sillä tavalla kunnossa. ”Sain juuri elämäni ensimmäisen, kauniin sinisen potkukelkan. Se on aivan mahtava kulkupeli.”

Ja hänkin rakastaa karjalanpiirakoita.

Turkkilaiset sukulaisemme lomailevat parhaillaan Rovaniemellä. Heti ensimmäisenä iltana revontulet loimusivat pohjoisen taivaalla, ja lasi-igluissa yöpyvät turkkilaisturistit olivat ekstaasissa. Porot aitauksessa ja lautasella, turkishaalarit, huskyt ja moottorikelkkasafari ovat heille ainutlaatuisia elämyksiä. ”Tiesimme, että kotimaasi on ihana, mutta emme osanneet odottaa tällaista. Saammeko jäädä tänne?”

Samaa hehkutti myös anoppini ensimmäistä kertaa Suomeen tultuaan. Pää syvällä viinimarjapuskassa hän ihmetteli, miksi ryysäämme kuumille hiekkarannoille, kun oma maamme on turvallinen, puhdas helmi. Hän nuuhkaisi marjapehkon lehtiä ja totesi, että ne sopisivat hyvin viininlehtikääryleisiin.

Hiekkarannatkin ovat ihania niin kauan kuin niille mahtuu. Jos joutuu pakkautumaan liian lähelle kanssapalvojaa, alkaa ahdistaa. Massaturismi tuo mukanaan massaturismin ongelmat: ravintolat täyttyvät, roskavuoret kasvavat, liikenne takkuaa, elintila ja autenttisuus vähenee. Siksikin moni tähyää nyt uusia matkakohteita, uusia elämyksiä.

Ennustan, että lähivuosina meille olisi tulijoita vaikka kuinka, joten nyt on aika rakentaa kestävää ja vastuullista matkailua jo sen ensimetreiltä alkaen. Saimaan alue sai juuri merkittävän matkailua siivittävän statuksen, kun se nimettiin Euroopan ruokamatkailualueeksi, European Region of Gastronomy 2024.

Omalla kylällämme olemme jo hyvässä vauhdissa ruokamatkailun kehittämisen suhteen. Päätimme ensin muistutella mieleen, mitä näillä seuduin on syöty ennen Grandiosaa, miten emännät ovat herkkunsa valmistaneet ja minkälaisia tarinoita oman ruokaperintömme tiimoilta tunnetaan. Sillä ensin on tunnettava itsensä, jotta sitä voisi esitellä vieraille.

Arkena syötiin perunavelliä ja suolasieniä, pyhänä karjalanpaistin pehmeiksi hautuneita lihoja. Kun olin pieni, mummo paistoi lanttukukon, kietaisi sen villashaalin sisälle ja laittoi päiväunien ajaksi tyynyn alle lämmittämään. Ja lauantai oli piirakkapäivä.

Hotellimme kokki Turkissa osaa paistaa ohutpohjaisia piirakoita joulupöytään. Kun yhdessä opettelimme, kokki totesi, että heillä Pohjois-Turkissa on samanlainen rypytetty “çörek” eli piirakka. Ihan mahdollista, rajautuuhan Turkki pohjoisessa Mustaanmereen, ja sieltä ei olekaan enää kovin pitkä matka meidän karjalanpiirakkamme kotiseuduille. Ehkäpä piirakat ovat vaeltaneet suomalais-ugrilaisten kansojen mukana, tai turkkilaissyntyisten kansojen satulalaukussa pitkin poikin aroja. Tai syntyneet useassa paikassa samaan aikaan, sillä myös tataareilla on karjalanpiirakan muotoinen lihapiirakka, pärämäts.

Karjalanpiirakka on kätevä reissueväs, jonka voi viedä mukanaan minne tahansa. Ja on niitä vietykin: Hyttisen Anun piirakat Rasivaarasta ovat käyneet Etelä-Afrikassa, Valkoisessa talossa ja Japanin keisarikin on niillä saatu kylläiseksi.