Tytti Hannonen, Puhoksen kehittämisyhdistys ry
Haaveet. Niitä kaikilla on ollut pienestä pitäen. Minun haaveissa on ollut oma talo. Pieni haave, joka kehittyi kerrostalossa asumisen myötä aina vain isommaksi. Talo, juuri sellainen kuin unissa. Iso, valkoinen ja sen ikkunoista näkyy järvi. Sellainen, jossa on iso keittiö. Sellainen, missä on iso vaatehuone. Sellainen, mistä pääsee metsään, kun pää tarvitsee tuuletusta. Sellainen, missä voi pitää mahtipontisia juhlia tai sitten käpertyä kynttilän valossa sohvan nurkkaan. Me päätimme toteuttaa haaveen ja aloimme rakentaa omaa taloa.
Rakentaminen on projekti, vuosia kestävä, varsinkin jos itse tekee. Eihän se hermoja ja rahaa ainakaan säästä. Mutta kun keittiökaapit alkavat olla paikallaan ja mietitään huonekalujen paikkaa, pikkuisen jo hymyilyttää. Kutittaa mahan pohjassa, kun ajattelen että kohta, aivan kohta minä pääsen valtakuntaani asumaan. Siihen valtakuntaan, jonka hinnalla olisin saanut Etelä-Suomesta kauppapaikalta varmasti kivan kerrostaloasunnon. Nyt sillä hinnalla rakennetaan itse hartiavoimin omakotitaloa, sitä haaveiden taloa. Mihin minä taloni haluan rakentaa? Tietenkin sinne, missä on hyvä olla. Minulle se tarkoittaa maaseutua.
Miksi talo maaseudulle? Eihän siellä ole mitään? Minun ympärilläni on perhe, lähimmäisiä ja ystäviä. Mitä muuta tarvitsen? On työpaikka (hoitoalalla nämä työt ei lopu asuipa missä tahansa). On luonto. On maisema, se sama josta olen elämään kasvanut. Lapsilla on turvallinen koulu ja päiväkoti. On isovanhemmat. On mahdollisuus pitää kotieläimiä. On harrastukset, joihin pääsee autolla 15-30 minuutissa. On yhdistystoimintaa, jossa saa toteuttaa itseään juuri sillä panoksella kuin haluaa ja saa ystäviä. Aikalailla ne asiat mitä arkeeni tarvitsenkaan. Pienessä kylässä on se joku ihmeellinen viehätys. Se, että ihmiset tuntevat toisensa. Kuuluisa naapurinapu on edelleen voimissaan. Nykyisin se ei ole itsestäänselvyys.
Ei kukaan sanonut, että se olisi helppoa. Ei todellakaan. Vuorokauden tunnit eivät meinaa riittää työhön ja rakentamiseen. Kotini ei ole tällä hetkellä todellakaan kuin sisustuslehdestä. On pyykkivuori, joka odottaa. Koiran karvat pyörivät lattialla. Paljon on tekemistä, jota kukaan muu ei tee puolestasi. Kaiken uurastuksen seassa ovat tunteet aina epätoivosta naurun kautta syvään onnellisuuteen. Lopulta voittajaksi jää kuitenkin onnellisuus. Onnellisuus, kun astelen kahvikuppi kädessä terassilla ennen töihin menoa ja katselen tyyntä järvenpintaa. Katson sitä samaa järveä, joka on seurannut sukuni elämää vuosikymmeniä. Välillä aallot kuohuen ja välillä lempeästi kesäiltaan tyyntyen. Ei siis yhtään hassumpi paikka asua ja elää.
Keski-Karjala myötäisessä 