Onnellisesti maalainen

Minna Rautiainen-Cimrin

Kun valoisan aika hujahtaa ohi huomaamatta ja halla syleilee pihanurmen karheaksi, moni alkaa googletella etelänmatkaa. Kaipaamme aurinkoa, mutta samalla jotakin muutakin.

Olen viettänyt lähes kaksi vuosikymmentä Välimerelle muuttaneiden suomalaisten yhteisössä ja eniten kuulemani lauseet ovat: ”Ei kyllä saa Suomessa tällaista palvelua! Tämäkin asia hoitui niin näppärästi, Suomessa olisi mennyt kuukausia”.  Tai: ”On ihanaa, kun ihmiset ovat yhteisöllisiä ja uteliaita, Suomessa vain murjotetaan eikä välitetä lähimmäisestä. Kaikilla on kiire, eikä kukaan jouda juttelemaan.”

Onpas mukava sanoa tähän väliin, että ei muuten pidä paikkaansa.

Suomessa saa superhyvää palvelua, ystävällistä huomiota ja se kovasti kaivattu yhteisöllisyys – sekin on voimissaan. ”Niin missä päin Suomea muka, kysyy nyt ulkosuomalainen.” Ihan missä päin tahansa – maalla!

Monet palvelut toimivat maaseudulla paremmin kuin kaupungeissa. Totta kai olemme varautuneempia kuin vaikkapa turkkilaiset veljemme ja siskomme, mutta kyllä suomalainen hymy irrotessaan sulattaa jokaisen sydämen. Ja sen hymyn kyllä saa, jos itse muistaa hymyillä ja olla ystävällinen.

Mikä maalla sitten on paremmin? Se on varmaan juurikin se maalaisuus.

Asun mukavassa rivitalossa, jossa naapurit ovat jo tulleet tutuiksi. Samassa rivarissa asuu isäni serkku, entinen musiikinopettajani, ystäväni isä mäyräkoirineen, postilaatikkotuttavuuteni herttainen vanhempi rouva ja ystävällinen pariskunta, jonka kanssa tulimme yhtä matkaa lavatansseista. Rauhallista on, paitsi ehkä meidän kotona kahden teinin kanssa. Anteeksi siitä, naapurit.

Männä viikolla naapuri kiikutti ovelleni valtavan kasan kanttarelleja, ja sitä edellisenä lykkäsi matkaan kurpitsan. Yhdeltä tutulta sain ison sankollisen luumuja, toiselta kaksi pötköä naudan jauhelihaa, omista naudoista tietenkin. Yksi kiikutti sankollisen avomaan kurkkuja säilöttäviksi. Kampaajareissulla tulin tilanneeksi ihan vahingossa hirvenlihaa ja samaisesta osoitteesta on usein lähtenyt mukaan myös vadelmia. Ihan turkkilaista on tämä elämä Pohjois-Karjalassa.

Kaikki tervehtivät ystävällisesti ja jäävät juttelemaan niitä näitä. Koputtavat oveen ohikulkiessaan ja kutsuvat mukaan harrastuksiin. Niin kuin vaikka sinne ”seniorien lentopallokerhoon, jonka ei oikeastaan tarvitse olla mikään seniorikerho ollenkaan, sinne voi tulla vaikka lukiolaiset, saadaan paremmin peli aikaiseksi”. Samanlaisia ovat kauppareissut: hymyilevillä kaupanmyyjillä on aina aikaa vaihtaa muutama sananen jokaisen asiakkaan kanssa. Kaupassa hoituvat samalla myös postiasiat sujuvasti. Kun mainitsen ääneen, että talvirenkaatkin pitäisi varmaan vaihtaa, paikallinen nuorimies kehottaa ajamaan auton heidän pihaansa, sillä ”tuommoseen ralliperunaan vaihdetaan renkaat vartissa”. Ja jos ei vaihdu naapurissa, niin onhan omalla kylällä ainakin kaksi autokorjaamoa.

Kylämme kiinteistöpalvelu on toimiva dynamo, joka ennättää joka paikkaan. Se leikkaa nurmikot, tekee pienet korjaukset, huoltaa, hoitaa, värkkää ja säätää. Luo lumet ja hyvän tunnelman. Meininki on kuin vanhoissa suomalaisissa elokuvissa, joissa talonmies Pikkarainen hoiteli kaiken.

Isommat remontit hoituvat käden käänteessä nekin. Niin kuin vaikka se sauna, joka syntyi naapuriasuntoon parissa viikossa. Ilman mitään sen kummempaa sählinkiä, meteliä tai hässäkkää. Tai se pihan muokkaus, johon tarvittiin taiturimaista kaivurimies-Urkkia ja Lamminsalon traktoria jyrsimään nurmikot tasaiseksi. Oman kylän ammattimiehet ovat ystävällisiä ja joustavia, ja aina valmiina auttamaan.

Toisessa kotimaassani Turkissa rakastin pienyrittäjien puoteja, joista löysi avun mihin tahansa ongelmaan. Siksi en koskaan omistanut esimerkiksi ompelukonetta. Mutta enpä tarvitse sitä nytkään: verhoni ompeli naapurin Liisa, ja paikallisesta Onnen kaupasta saa nyt ammattimaista ompelupalvelua kaikenlaisiin tarpeisiin by Liudmila. Niin se Onnen kauppa: onnen lisäksi se myy paikallisia käsitöitä, joissa näkyy kylän omien taitajien kädenjälki.

Sellaista asiaa ei olekaan, mitä ei kyläläisten verkostosta löytyisi: ”Ai, sinä tarvitset lämmityskattilaan luukun, no mulla on tuohon sopiva Högforsin valurautainen, käynpä sen hakemassa”, totesi Nuutisen Jouni.

”Tarvitsetko vanhaan hirsitaloon ajanmukaiset syöksyrännit? Ei ongelmaa, omalla kylällä on tekijä, joka tekee pellistä vaikka pitsiä kartanoihin ympäri Suomen.”

No mitäs ne nuoret siellä susirajoilla oikein tekevät? Etteivät vain joukkosyrjäänny kaikki? Jos taas sallitte vertauksen toiseen kotimaahani, siellä lapsia kuskataan harrastuksesta toiseen, koulubussit hakevat koululaiset oven edestä ja kaikki on ison järjestelyn takana. Polkupyörät voi vuorenrinteessä unohtaa, eikä paikallinen liikenne houkuta päästämään lasta fillaroimaan yksinään.

Maalaiskylässämme fillari on itsenäisyyttä tukeva kaveri, jonka jälkeen siirrytään luontevasti moottoreihin. Monkey, Crossipyörä, peltoauto – mitä näitä on. Pientä laittoa ja säätämistä mopoharrastajilla on jatkuvasti, mutta samalla he pyörivät omassa mukavassa porukassaan, tapaavat ikätovereitaan ja oppivat itsenäisiksi. Myös liikennekulttuuri tulee tutuksi nuoresta pitäen.

Kerran viikossa hankitaan hiki pintaan Niemisen urheilijoiden jalkapallotähden Saulin vetämässä jalkkiskerhossa ja keskiviikkoisin pääsee mukaan ”ukkosählyyn”, ikärajattomaan koko porukan sählyiltaan. Lauantaina on pomppukerhoa ja tiistaina pelataan nuorison toiveesta mitä tahansa liikunnallista peliä nuokkarin porukan kanssa. Kitarasankari pääsee treenaamaan suosikkibändinsä Queenin biisejä Jukan hellässä huomassa, kun musiikkiopiston tunnit pyörivät viehättävässä vanhassa puutalossa kylän keskellä. Yksi odotetuimmista nuorten jutuista on tietysti Lanit, eli koko yön kestävä verkkopelitapahtuma Rasihovissa. Siellä samoissa tiloissa, joissa kylän oma Värttinä-yhtye otti aikanaan ensi askeleita ja kävi esiintymässä myös loppukesästä täpötäydelle salille.

Helsinkiin pääsee junalla, Joensuu on kulman takana, mutta kulttuurin nälkää voi tyydyttää ihan omalla kylälläkin jopa marraskuun pimeimpään aikaan: meillä nimittäin vedetään Tsehovia oman Riäkky-teatterin toimesta, toivottavasti täysille katsomoille. Ei Rääkkylää siis turhaan tituleerata kulttuurikyläksi.

Ylivoimaisin maalla asumista puoltava tekijä on tietysti lähellä oleva luonto. Lukiolainen kertoi tohkeissaan, miten hänen edellään oli aamuhämärissä jolkotellut joku eläin. ”Olikohan se susi? Se hyppäsi ojaan, kun huomasi minut”.

Taisi olla kettu.

Mutta ei susi kovin kaukaa haettu vaihtoehto ollut. Nuori muisti, miten viime kesänä hukka söi mummolan naapurin lampaat. Ne samat pörröturkit, joita pyöräretkellämme paijasimme. Toisena päivänä lukiolaisen koulubussi hidasti Jaaman kohdalla ja päästi kolme nuorta hirveä tien yli.

Syksyllä ihastelimme joutsenten perhe-elämää Piimälahden rannalla. Samoilla rannoilla asuu myös karhu poikineen ja kylän marjastajat osaavat sitä jo kunnioittaa. Välillä kannattaa puhella puskille ja luikauttaa joku laulukin, että otso tietää valita marja-apajansa vähän kauempaa. Loppukesästä rääkkyläläiseen kameraan tallentui kovaa vauhtia saarilta keskustaan pinkova ilves. Usein on ihailtu metsojen soidintanssia. Ja pääkaupunkimme Joensuun keskustassa jolkotteli somestakin tuttu ahma.

Kun kauppareissulla kohtasin tutun toimittajan, hän oli tehnyt tarkan havainnon: ”En ollut tuntea sinua, kun sinusta on tullut ihan erinäköinen. Jotenkin maalainen.”

Niinpä. Verkkarihousut, tuo pohjoiskarjalainen heimovaate.