Lea Pennanen
Maaliskuun lopulla saan käänteentekevän puhelun. Puhelussa kysytään, pystyisinkö noin viikon kuluttua aloittamaan ukrainalaisten lasten valmistavan opetuksen* Kesälahden koulussa. Vastaan myöntävästi, onhan mottoni jo pitkään ollut Peppi Pitkätossulta lainattu “Sitä en ole koskaan ennen kokeillut, joten selviän siitä varmasti!”
*Kiteen kaupungin valmistavan opetuksen opetussuunnitelman (2021) mukaan “perusopetukseen valmistavan opetuksen tavoitteena on antaa oppilaalle tarvittavat valmiudet suomen tai ruotsin kielessä ja tarpeelliset muut valmiudet esiopetukseen tai perusopetukseen siirtymistä varten sekä edistää oppilaiden tasapainoista kehitystä ja kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan”.
Tuosta puhelusta alkaa hillitön säätäminen. On löydettävä luokkatila, opetusmateriaaleja, pulpetteja, tuoleja ja mielenrauhaa. En osaa sanaakaan ukrainaa tai venäjää, lapset eivät osaa suomea. Osaavatkohan he englantia? Tuntevatko latinalaiset aakkoset vai pelkästään kyrilliset? En voi tietää, joten teen sen, mitä voin: ryhdyn opettelemaan kyrillistä kirjaimistoa. Hengitän syvään.
Luokkatila löytyy lopulta Sovintolasta, joka on entinen kansakoulu ja nykyinen kulttuurin, taiteen, käsityön, yhdessä tekemisen ja viihtymisen talo, Kesälahden sydän. Viimeksi Sovintolassa on ollut säännöllistä koulutoimintaa joskus 1980- ja 1990-lukujen taitteessa – siis silloin, kun itse kävin siellä ala-astetta.
Koen ensimmäisiä epätoivon hetkiä: luokassa lojuu nuhjuisia sohvia sekä muutama muu parhaat päivänsä nähnyt kalusteentapainen. Modernin opetusteknologian korvaa liitutaulu ja nurkkaan unohtunut piirtoheitin. Mutta jos Kesälahdella johonkin apua tarvitaan, sitä myös saadaan. Niin käy nytkin: ihmiset innostuvat sisustamaan ja varustamaan, ja lopulta luokkamme on täynnä huonekaluja, viherkasveja, mattoja, verhoja, lautapelejä, kuvakirjoja sekä käsityö- ja askartelutarvikkeita.
Kiteen kaupungin koulutoimen ripeä ja mutkaton toiminta puolestaan takaa sen, että kaikki toivotut perustarvikkeet järjestyvät silmänräpäyksessä. Tuleville oppilaille ja heidän huoltajilleen järjestetään infotilaisuus. Samalla myös selviää, että saan avukseni koulunkäynninohjaajan, ihanan Svetlanan. Mikä helpotus!
Ensimmäinen koulupäivä. Aamulla Sovintolan luokka täyttyy uteliaista lapsista ja heidän äideistään. Jännittää. Valo-ryhmässä on 11 oppilasta, joista vanhin on 15-vuotias ja nuorin seitsemän, loput siltä väliltä. Svetlanan tulkkaamana kerron oppilaille suomalaisesta koulusta, Kesälahdesta, Sovintolasta ja itsestäni. Piirtämällä ja kuvakortteja apuna käyttämällä tutustumme toisiimme. Harjoittelemme vähän aakkosia, tapailemme fraaseja, pelaamme pelejä. Kyllä tämä tästä.
Ensimmäiset päivät ja viikot sujahtavat vauhdilla. Ryhmä on innokas, iloinen, oppivainen, jokaisen opettajan unelma. Jos ei tietäisi, ei lapsista millään arvaisi, että he ovat paenneet sotaa ja joutuneet jättämään kotinsa vasten tahtoaan. Motivaatio suomen kielen oppimiseen on valtava: kysymysten tulva on loputon, ja usein juoksen kopiokoneelle hakemaan uusia monisteita tai keksin lisätehtäviä lennosta, koska kokonaisen koulupäivän ajaksi kaavailemani tehtävät eivät riitä oppilaille edes tunniksi. Lisää, lisää! Teemme myös pieniä retkiä lähiympäristöön lähes päivittäin. Myllytuvan museoalue kiinnostaa erityisesti. Historiaa ja puhdasta luontoa, ja niin kaunista!
Oppilaat viihtyvät koulussa. Iltapäivisin he kysyvät, saisiko jäädä vielä vähäksi aikaa. Ja eikö lauantaisinkin voisi olla koulua? Kouluruoka on hyvää, välitunteja ja ulkoilua on paljon enemmän kuin ukrainalaisessa koulussa. Muitakin eroja mainitaan: Suomessa opettaja ei huuda eikä ole vihainen. Kieltä opitaan myös puhumalla, leikkimällä, lauta- ja tietokonepelien avulla, ei pelkästään istumalla ja kirjoittamalla vihkoon, kuten kuulemma Ukrainassa. Läksyjä tulee harvoin (syynä opettaja, joka ei muista niitä antaa) ja koulupäivät ovat lyhyitä. Alakouluikäiset oppilaat saavat valmistavaa opetusta 20 tuntia viikossa, yläkouluikäiset 24 tuntia. Ukrainassa koulupäivä saattaa pienilläkin oppilailla kestää kahdeksan tuntia, sen päälle runsaat läksyt ja vaativat harrastukset.
Muutaman viikon kuluttua kuherruskuukausi on ohi. Oppilaita on tullut jatkuvalla syötöllä lisää (lopulta heitä on yhteensä 35), ja joukossa on sellaisiakin, joita kännykkä tai kaverin kanssa höpöttely kiinnostaa enemmän kuin suomen kielen opiskelu. Siis aivan tavallisia teinejä! Sitten kouluun tulee myös heitä, jotka eivät hymyile eivätkä katso silmiin; joihin ei saa mitään kontaktia. En haluaisi ajatella, mitä nämä lapset ovat joutuneet kokemaan, mutten voi olla ajattelematta.
Meillä on onneksi jo toinenkin opettaja, Elina, joka siirtyy yläkoulun puolelle isompien oppilaiden ja Svetlanan kanssa. Minä & pienet jäämme Sovintolaan ja saamme avuksemme ukrainalaisen Irinan. Irinalla on kantava ääni, kova kurinpito ja mahtava huumorintaju. Irinan mielestä minä olen lapsille liian kiltti ja suomalainen koulu aivan liian helppoa. “They are too relaxed”, Irina sanoo, mutta olen vain tyytyväinen: on suuri saavutus, jos lapset ajattelevat, ettei opettajaa tarvitse pelätä ja että koulussa voi olla myös kivaa, ei pelkästään kamalaa.
Koulupäivät ovat intensiivisiä, vauhdikkaita ja ennalta-arvaamattomia. Lakkaan tekemästä tuntisuunnitelmia, menemme fiiliksen mukaan. Aamuisin en tiedä, kuinka monta uutta oppilasta odottaa oven takana ja kuinka moni vanhoista on jäänyt kotiin, koska on pikkuveljen syntymäpäivä (jota voi helposti juhlia kolme päivää) tai koska ulkona sataa vettä. Myös integraatiotunnit ovat alkaneet pyöriä, ja ne ovat oppilaiden mielestä parasta: tilaisuus tutustua suomalaisiin ikätovereihin! Opettajan tehtävänä on lähinnä muistaa, kenen piti mennä millekin tunnille mihinkin aikaan minäkin päivänä, ja millaisella kokoonpanolla omassa luokassa ollaan ja mitä tehdään. Enimmäkseen opettaja tässä onnistuukin, ja onneksi Kesälahden koulun henkilökunta on loistava improvisoimaan. Jos välitunnilla todetaan, että me ollaan menossa pelaamaan sählyä, tuleeko teidän porukka mukaan, niin mehän tullaan. Ei haittaa, vaikka oppilaat eivät tiedä, mitä sähly on, eikä kenelläkään ole liikuntavarusteita mukana.
Kevään aikana ehditään paljon: kokkaillaan kotitalousluokassa (myös pojat, mikä aluksi herättää ihmetystä), pelataan pleikkaa nuokkarilla, tanssitaan yläkoulun pihalla, lauletaan kyllästymiseen asti erästä tiettyä Kielinuppu-projektin laulua… Kerrataan sanakokeisiin, retkeillään Lustossa ja Sortolammella, syödään liikaa munkkeja vappuriehassa. Opetellaan kulkemaan nätisti parijonossa (alkaa sujua viimeisellä kouluviikolla), opetetaan opelle ukrainan kieltä (oppii huonosti). Iloitaan, surraan, riidellään, nauretaan, hullutellaan, ymmärretään väärin, selitetään sama asia kymmenellä eri tavalla. Ikävöidään kotiin Ukrainaan, muistellaan sinne jäänyttä mummoa.
Vihdoin koittaa kauan odotettu kevätjuhlapäivä. Pro tip: jos kuulee suomalais-ukrainalaisen lapsikuoron laulavan kahdella kielellä Minä soitan harmonikkaa ja näkee ukrainalaisen ja suomalaisen äidin istuvan rinnakkain silmät kyynelissä, saattaa olla, että omatkin silmät kostuvat. Varaa siis nenäliina mukaan.
Tämän kirjoituksen myötä haluan kiittää Kiteen kaupunkia, Kesälahden pitäjää, Pro Kesälahtea ja kaikkia muita yhdistyksiä, järjestöjä, yrityksiä sekä yksityishenkilöitä, jotka ovat olleet mukana auttamassa ukrainalaisia ystäviämme uuden elämän alkuun täällä Kesälahdella. Kiitos! 💙💛
Lisää kuvia ja tekstejä ryhmämme arjesta on Instagramissa tilillä @sovintolan_valo
Keski-Karjala myötäisessä 