Ikävä sinne, missä en ole

Minna Rautiainen-Cimrin

Intiaanit sanovat, että matkamiehen sielu kulkee pidemmän ajan maasta toiseen kuin keho. Minun sieluni seikkaili matkallaan seitsemän kuukautta. Ihmettelinkin, miten kepeätä ja helppoa on paluumuuttaminen. En muka tuntenut ikävää turkoosin sinisten vetten äärelle. Kunnes Valtteri-myrskyn jälkeen oveeni koputettiin. Lumen keskellä se seisoi; repaleinen, reissussa rähjääntynyt sieluni.

Toivotin odotetun vieraan tervetulleeksi, keitin pannullisen teetä ja istutin sohvan nurkkaan katsomaan turkkilaista elokuvaa. Ja silloin ne padot aukesivat. Kun näin turkkilaiseen tapaan sanomalehden päälle levitetyn aamiaisen, valkoista juustoa ja sesam-rinkeleitä, aloin itkeä vollottaa. Paruin, kun Bosborin salmen rannalla tutut minareetit halkoivat taivasta, ja kun ystävälliset turkkilaiset jakoivat poskisuudelmiaan. Siinä me tulimme taas kokonaiseksi, sieluni ja minä. Valuimme ikävissämme sohvan koloihin, nenäliinamyttyinä olohuoneen lattialle. Silloin ymmärsin, mitä monipaikkaisuus tarkoittaa: sitä, että ei ole enää koskaan täysin kotonaan missään, ja kaipaa aina sinne, missä ei ole.

Aamulla myrsky oli jo laantunut. Lusikoin aamupuuroani ja katselin lumihiutaleiden tasaista leijailua, kun puhelin kilahti vaativasti. Työkaverini lähetti kuvan ruskeasilmäisestä pienokaisesta, joka katsoi suoraan kameraan ja hymyili. Tummien kutrien suojaksi oli sidottu kirjava huivi, niin kuin turkkilaisilla naisilla kotiaskareita tehdessään. Lähtiessäni tyttö oli vastasyntynyt käärö, nyt hän jo kävelee. Taustalla kukkivat mantelipuut..

Voi turkkilainen kevät, miten sinua kaipaan! Kun ilma on sakeanaan hedelmäpuiden aromeja ja kaikkialla hehkuvat vaaleanpunaiset kirsikankukat, valkoiset mantelipuut, hennot appelsiinipuun kukinnot ja mangolian hienostuneet pastellit. Vielä ei ole liian kuuma, välillä satelee, sateen jälkeen tuoksuu villioregano.

Vuosi sitten söin aamiaiseksi lankomiehen satavuotiaista puista poimittuja oliiveja. Kastoin paksuun tummanvihreään öljyyn vastaleivottua sesam-rinkeliä, kyytipojaksi valkoista juustoa ja tummaa teetä. Minulla oli ihan kokonainen turkkilainen elämä, ja nyt olen täällä. Jatkuvasti kasvavien kinosten keskellä.

Onneksi on mustikoita puuroon. Niitä ei Turkista löydy. Ainakaan yhtä hyviä, yöttömän yön hellimiä.

Ikävä kertoo rakkaudesta. Ikävöidessään tietää, että on tunnesiteitä paikkoihin ja ihmisiin. Meillä ulkosuomalaisilla ja monipaikkaisilla on aina ikävä sinne, missä emme ole. Voi miten monet kerrat itkin ikävääni maailmalla, vaikka kaikki oli hyvin ja koti siellä, missä silloin asuin. Tännehän minä halusin. Näitä honkia halaamaan. Näitä musteenvärisiä vesiä tuijottelemaan. Vaikka viskoisi villasukan kokoisia hyhmiä huhtikuussakin, tänne minä halusin. Tähän minä vaihdoin polttavat rantahiekat ja korvia huumaavan darbukan rytmin. Ihan vapaaehtoisesti ja onnellisin mielin.

Turkkilaiset sanovat, että ”jokainen vieras on jumalan lahja, ja häntä on kohdeltava sen mukaisesti”. Ylitsevuotava vieraanvaraisuus on johtanut paitsi loputtomaan matkailijoiden virtaan, myös avoimien ovien pakolaispolitiikkaan, ja nyt Turkissa on viisi miljoonaa vierasta Syyriasta. Mutta eivät he valita, ainakaan kovaan ääneen. Silkkitien varrella asuessaan he ovat tottuneet monenlaisiin kulkijoihin.

Muistan, miten appeni ojensi minulle ensitapaamisellamme itse kasvattamiaan ja minulle valmiiksi kuorimiaan hedelmiä – heti ymmärsin, mitä hän halusi sillä sanoa, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan.

Olen aina ajatellut, että kahden kotiseutuni ihmisissä – karjalaisissa ja turkkilaisissa, on paljon samaa, paljon enemmän kuin eroavaisuuksia. Me karjalaiset kannamme lähtemisen tunnetta aina mukanamme; ylisukupolvisia muistoja siitä, miltä tuntuu, kun elämä on pienissä nyssäköissä reen kyydissä. Ehkäpä juuri siksi karjalaisessa kodissa asuu vieraanvaraisuus ja me niin helposti avaamme kotiemme ovet. Muistan sukulaisteni kertoneen, miten omalle kotitilalleni tuli evakoita, kun rajaseudun talot jouduttiin tyhjentämään. Myös mummoni lähti kaksospojat kainalossa ja pari vanhempaa lasta reessä sotaa pakoon. Heillekin varmasti paistettiin jossakin iso vasullinen piirakoita ja otettiin lämpimästi vastaan.

Rääkkylään odotetaan ensimmäisiä ukrainalaisia vieraita. Ja kohtahan meilläkin kukkii tuomet.

Monipaikkainen ikävöi sinne. missä ei ole. Turkista kotiseudulleen Rääkkylään paluumuuttanut Minna Rautiainen-Cimrin kaipaa Turkin kevääseen, mutta odottaa samalla Karjalan tuomien kukintaa.

Minnan blogiteksti kuuluu Meille maalle -blogisarjaan. Meille maalle -hanketta rahoittavat Euroopan maaseuturahasto (leader) sekä Keski-Karjalan kunnat.

2 vastausta artikkeliin “Ikävä sinne, missä en ole

  1. Niin tuttua tuo ikävä, vaikka en ole muuttanut kauaksi syntymäseudultani, vain 200 km. Monesti olen ajatellut, tokko koko ikänsä samassa paikassa elänyt ihminen ymmärtää sitä. Hönellä on syvälle kasvaneet juuret, joita ei nyhtäisty koskaan irti. Olen kasvatellut juuriani tänne 57 v ja tänä keväänä ikävä lapsuuden maisemaan on jälleen kiusannut minua.
    Se järvi, jäiden lähtö, leikkipaikat, koulutie, koti ja kylä ja sen kylän ihmiset, he eivät katoa koskaan täysin.
    He ovat minun kallista pääomaani.

    Tykkää

  2. Ihana, kyyneleet silmiin tuova teksti. Luulen, että minun sieluni on nyt saapunut Suomeen vuoden matkustamisen jälkeen. Kaipuu moneen paikkaan – monipaikkaisuus; voisiko sitä paremmin sanoa!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: