Meeri Kähkönen
Kysyin tilan Instagram-tilillä seuraajiltamme, olisiko seuraava blogiteksti liittyen yhteisöllisyyteen vai käytännön tekemisen vaikutuksesta aivoihin. Kaikki aiheet liittyvät maaseudulla asumiseen ja siihen, miten huomasin niiden vaikuttavan itseeni niin positiivisesti. Vastausten perusteella kirjoitan yhteisöllisyydestä tällä kertaa.
Ensiksi voin todeta, ettei itse yhteisön muodostumisessa ole mitenkään suuria eroja. Asui sitten kaupungissa tai maaseudulla. Yhteisön muodostavat ihmiset, joiden arvomaailma ja elämännäkemys kohtaavat, jossa ”puhalletaan yhteen hiileen”, tehdään asioita yhdessä yhteisen päämäärän hyväksi. Yhteisössä on omat sääntönsä, ja siksi onkin yhteisöllisyyden kannalta oleellista, että sen jäsenet ovat arvomaailmaltaan samanhenkisiä. Yhteisössä annetaan ja saadaan, se on kaksisuuntaista. Et voi olla yhteisön jäsen, ellet ole valmis tekemään sen eteen jotain. Tai voit, mutta en usko, että olisit välttämättä kovin pidetty silloin. Yhteisöllisyys on elintärkeää ja jokaisen tulisi löytää yhteisö, jossa kokee oman äänensä tulevan kuuluviin ja jossa kokee yhteenkuuluvuutta.
Samalla tavalla ihmiset muodostavat yhteisöjä, asuinpaikoistaan huolimatta. Täällä Keski-Karjalassa olen huomannut, että naapurustot ovat muodostaneet myös yhteisöjä. Kun ajan Petravaaran tietä kotiin, en voi olla huomaamatta, miten talorykelmät muodostavat yhteisön peltojen ympärille. Kun ajellaan meille, tulee pari isompaa ylämäkeä ja mäkien päällä on meidän naapuriyhteisömme. Meillä tähän tiiviimpään yhteisöön kuuluu neljä taloa oikealla puolella tietä ja kaksi vasemmalla. Asumme kaikki lähekkäin ja itselleni se tuo turvallisuuden tunnetta, vaikka emme läheskään päivittäin ole missään tekemisissä naapureiden kanssa. Se on riittänyt, että tietää heidän olemassaolonsa. Tapana on viedä naapureille ylimääräisiä munia tai esimerkiksi vastikään kävimme iltakahvilla naapureiden luona. Oli hauska huomata, että vaikka viime kerrasta käydessämme hakemassa kalkkunat ja kanat pois heidän pihaltaan, oli puolisen vuotta, tuntui kuin siitä olisi vasta viikko.
Kun heidät näkee lähtevän töihin autoillaan ja kuulee heidän touhujaan omilla pihoilla, on läsnä kokoaika. Kuulostelee, onkohan kaikki hyvin siellä naapurissa. Naapurustossa on tapana seurailla, liikkuuko ulkopuolisia ympäristössä ja millä asialla. Talvella katselee, kun savupiipusta nousee savu, nyt siellä lämmitellään leivinuunia. Ikkunasta näkyy sopivasti savupiippu ja ulkona kuulee naapurin traktoreiden ja touhujen äänen. Postilaatikolla törmätessä vaihdellaan kuulumiset ja samalla kerrotaan, jos ollaan lähdössä reissuun. Ettette sitten ihmettele, kun ei olla pihoilla! Niinpä, kyllä se mietityttäisi, jos viikkoon ei kuuluisi mitään eikä kukaan olisi reissusta ilmoittanut. Silloin tulisi kyllä käytyä katsomassa, onko kaikki hyvin. Pidämme yhteisössä huolta toinen toisistamme.
Meillä ei ole yhteistä naapureiden kanssa oikeastaan mikään muu kuin se, että asumme täällä. Mutta siitä huolimatta tuntee kuuluvansa tähän naapuriyhteisöön. Ehkä siinä on syynä se, että arvomaailmat lähtökohtaisesti kohtaavat ihmisissä, jotka maalla asuvat tai muuttavat maalle. Arvomaailmaan kuuluu jo silloin automaattisesti halu auttaa ja olla osa yhteisöä. Se luo turvaa ja myös tarjoaa oivan mahdollisuuden antaa jotain takaisin. Sillä saa ruokittua myös itseään, kun pystyy tarjoamaan omaa osaamistaan tai apua ihmisille, jotka sitä arvostavat.
Kerrostalossa asuessani olin todellakin lähellä naapureitani, mutta mikään ei yhdistänyt meitä. Ei tullut seurattua kenenkään menemisiä, kaikilla oli kiire ja omat hommat. Ketutti, jos naapurissa oli meteliä tai kuulin ovien pauketta ihmisten liikkuessa kodin ja ulkomaailman väliä. Morjestin aina tavatessa rappukäytävässä, mutta ei kuulumisia sen enempää tullut ikinä vaihdettua. En kokenut heitä mitenkään läheisiksi, vaikka asuimme yhteisessä talorakennuksessa.
Onko niin, että kaupunkilaistuessa ja nykypäivän hittinä on tehdä asiat yksin? Yksin mennään ja tullaan, yksin pitää pärjätä. Kun asut kaupungissa, kaikki on lähellä mutta silti niin kaukana. Omalla kohdallani en tuntenut suurta yhteisöllisyyden tunnetta, enkä kokenut mieluisaksi edes tarjota apuani. Ainakaan enää sen jälkeen, kun sitä olin useampaan otteeseen tarjonnut eikä sitä haluttu vastaanottaa. Kaikki tuntuivat pärjäävän omillaan niin hyvin. Tai ainakin niin esittivät. ”Mitä suurempi ihmismäärä on kyseessä, sitä todennäköisempää on, ettei kukaan auta”. Näin asian esittävät sosiaalipsykologit. Pitänee paikkansa.
Merkittävän eron huomasin päiväkodissa. En ole ollut töissä kuin muutamassa päiväkodissa, mutta kaupungista suoraan tultua tänne maaseudun päiväkotiin työkeikalle huomasin jotain. Lapset olivat todella paljon enemmän yhteisöllisempiä kuin kaupungissa. Ihan sieltä parivuotiaasta taaperosta päiväkodin isoimpiin viisivuotiaisiin. Ryhmät olivat tietysti sisätiloissa erilliset mutta ulkoilutilanteissa, kun kaikenikäiset lapset leikkivät ja touhusivat, ei ollut ryhmittelyä. Muistan, kuinka melkoisen vauhdikkaat viisivuotiaat pojat olivat keinussa, jossa istutaan molemmissa päissä ja hypitään ylös ja alas. Pienempi, vasta kolmivuotias tyttö lähestyi kiikkua kädet ojossa ja huutaen ”Kyyytiiin!”. Pojat tämän huomattuaan toimivat aivan päinvastoin, mihin olin kaupungissa tottunut. Siellä olisin jo juossut hakemaan tytön pois ennen kuin hän olisi ottanut otsaansa osumaa keinusta. Mutta tilanne ei olisi ollut edes mahdollinen kaupungin päiväkodissa, koska siellä pienimmät olivat omalla pihallaan ja aidan takaa näkivät vain isompien touhuja. Hämmästyksekseni pojat pysäyttivät vauhdin, nousivat pois keinusta ja auttoivat tytön kyytiin. Ne vauhdikkaat viisivuotiaat pojat, joista en olisi ihan heti uskonut, ottivat tuon tytön mukaan. Pojat sanoivat pitävänsä huolta, ja siltä se kyllä näytti. Yksi istui takana ja piti kokoaika kiinni.
Oma näkökulmani on, että täällä maaseudulla on sukupolvesta toiseen oltu niin yhteisöllisiä, että tämä on lapsille vanhempien esimerkin kautta siirtynyt. Yhteisön vaikutus on suuri lapsen sosiaaliselle kehittymiselle. Toisia ei jätetä pulaan, talkoohenkeä löytyy, kun tarvitaan ja toinen toistaan auttaa kykynsä mukaan. Maaseudulla on vuosikymmeniä puhallettu yhteen hiileen ja sen vaikutukset näkyvät mielestäni positiivisesti myös lapsissa. Jaamme saman ”kohtalon”, ehkä se yhdistää niin voimakkaasti. Toivon, että maaseudun yhteisöllisyys siirtyisi jatkossakin nuoremmille sukupolville ja jokainen heistä toivon mukaan muistaa ne hetket, kun olivat vielä yhteisöllisiä ja valmiina auttamaan toisia. Se on ollut heidän arvomaailmassaan jo kuitenkin lapsuudesta asti.
Meeri Kähkösen blogiteksti on osa Meille maalle -blogisarjaa. Meille maalle -hanketta rahoittavat Euroopan maaseuturahasto (leader) sekä Keski-Karjalan kunnat.
Keski-Karjala myötäisessä 