Maalta löytyi rauha

Meeri Kähkönen

Minulla ei ole ollut ikinä isoja suunnitelmia elämääni varten. Olen joutunut kulkemaan pitkän ja kivisen polun tähän päivään ja tähän tilanteeseen. 28 ikävuoteen on mahtunut niin paljon, että itseäkin välillä päätä huimaa. Tohmajärven Petravaaraan maaseudulle, silloisen hyvän ystävän ja nykyisen mieheni luokse muutettuani poikani kanssa, aloin taas hengittämään pitkästä aikaa.

Keväällä viime vuonna, 2021, laitettiin ensimmäiset pensasmustikan taimet maahan, ne pienet ja heiveröiset. Näistäkö pitäisi joskus jotain tulla? Korkeutta parikymmentä senttiä, muutama oksa siellä täällä. Vahvimmat taimet jaksoivat tuottaa pari marjaa kesän aikana, pari näytti kuivahtavan ja kuolevan.

Taimia laitettiin maahan 700 kappaletta, suopellolle Tohmajärven Petravaarassa, josta Ilpo oli vanhan rintamamiestalon pihapiireineen ja peltoineen pari vuotta aikaisemmin ostanut. Pelloilla oli aikaisemmin viljelty viljaa, vuosikausia sitten. Maaperä oli pensasmustikalle suotuisa, Ilpo mittaili ja laittoi taimet tilaukseen. Ilpo oli tehnyt ison työn, kun alkoi muokkaamaan peltoja mustikalle suotuisaksi. Lukuisia edestakaisin ajoja Jonnalla, vanhalla John Deeren traktorilla, peltoa kyntäen ja haraten. Pellot piti saada muokattua elinvoimaisiksi taas vuosien jälkeen.

Kesä oli kuuma ja kuiva, sadetta odoteltiin, mutta ei sitä näkynyt. Varaa ei ollut tihkukasteluun, olihan tila vasta alkumetreillä. Kastelukannut käteen, ja ojasta vettä, ennen kuin sekin kuivui. Onneksi lampi oli lähettyvillä, joka ei hevillä kuiva ja josta saatiin mustikoille kannettua vettä.

“Teistä pitäisi kasvaa muutamassa vuodessa isoja marjapensaita, ei hätää. Aikaa on, voimaa on”. Muistan taimille jutelleeni samalla kun kastelin niitä. Kaksi kertaa päivässä parhaimmillaan, vesi tuntui haihtuvan ilmaan. Pellolla oli varmasti 40 astetta lämmintä, aurinko porotti aamusta iltaan.

Muutin Tohmajärvelle virallisesti poikani kanssa Savonlinnasta sinä samaisena kesänä. Olimme pojan kanssa juuri muuttaneet Punkaharjun taajamasta, isosta vaaleanpunaisesta omakotitalosta Savonlinnan keskustaan. Ehdimme asua kaupungissa vain pari kuukautta, kun huomasin, ettei minusta ollut kaupunkiin asumaan. Lapsestani vielä vähemmän, joka on niin luonnonlapsi kuin olla ja voi.

Olin syntynyt 1993 Sulkavan Iitlahdessa, jossa lapsuuteni olen viettänyt, kirjaimellisesti metsän keskellä. Isäni veisteli käsin hirrestä omakotitalon, jota myöhemmin laajennettiin, kun me lapset kasvoimme. Minulla on iso- ja pikkusisarukset, jotka molemmat lähtivät opiskeluiden perässä asumaan isompiin kaupunkeihin.

Itse jäin Savoon, osasyynä siihen oli mielenterveysongelmani. Sairastuin 14-vuotiaana anoreksiaan, ja syömishäiriö on kulkenut eri muotoisena elämässäni näihin vuosiin asti. Olin aivan hukassa itseni kanssa, enkä saanut otetta mistään pitkään aikaan. Yritin niin kovasti olla normaali, se normaali mitä koin, että minulta vaaditaan. Kouluttaudu, hanki vakituinen työpaikka, mies ja lapsi. Omakotitalo ja auto. Tapaa ystäviä kahviloissa ja harrastuksissa, kiikuta lapsia leikkipuistoihin ja seurakunnan kerhoon. Seuraa muotia ja pukeudu sen mukaisesti. Katseet tuntuivat porautuvan minuun, jos poikkesin massasta. Ei saa valittaa, ole onnellinen, että sinulla on työpaikka yleensä, vaikka vihaat siellä käydäkin.

Lähihoitaja, se minusta tuli ja olin työssäni hyvä. Kuitenkin liian kiltti ja hyväsydäminen, oikea lapanen. Tein ja tein ja vielä vähän lisää tein. Ja mitä enemmän tein, sitä enemmän vaadittiin. Uuvuin siihenkin. Kun lähdin viimeisimmästä työpaikastani, muistan miettineeni että: “lapioin mielummin p*skaa, kun tapatan itseni täällä”. Arvostan paljon hoitajia, jotka jaksavat niin vaativassa työssä. Minusta ei siihen ollut.

Näin jälkikäteen ajateltuna tein sen vaan, koska koin, että minun pitää jollain tavalla miellyttää muita ja elellä hissukseen. Olla aiheuttamatta harmia kenellekään. Yritin olla normaali, ja väsyin totaalisesti. Yritin sulloutua siihen muottiin, johon en vaan mahtunut. Menetin itseni vuosiksi, enkä todellakaan tiennyt kuka olin. Monta vuotta oksentelin, juoksin pakonomaisesti, jopa lähemmäs sata kilometriä viikossa. Turrutin päätäni alkoholilla, iltaisin en saanut nukahdettua, joten sain pian unilääkkeet ja rauhoittavia. Söin vain tiettyjä ruoka-aineita, en poikennut siitä tutusta ja turvallisesta. Tuhosin itseäni systemaattisesti, koin, että en ole elämän arvoinen. En jaksa edes käydä töissä, minussa on varmasti jotain vikaa.

Kaikista viisaimmat sanat olen kuullut eräältä hyvin merkitykselliseltä ihmiseltä, joka elämääni tuli urheilun myötä: “Kaikki lähtee itsestä. Kun ihminen on tarpeeksi motivoitunut, hän tekee mitä vain sen eteen”. Olin toki kuullut tämän aikaisemminkin, en vaan ikinä kuvitellut, että minäkin voisin.

Monesti olen matkan varrella maannut tulessa, miettien, ettei minusta ole tähän. En pysty enkä osaa, mitä hittoa minun pitää tehdä? Vieläkö uusia vastoinkäymisiä, eikö tämä ikinä helpota! Tovin kun siellä makoilee, niin kyllä ne jalat taas kantavat ja löydät ratkaisut jatkaa, jos asia on sinulle oikeasti tärkeä. Joskus niitä matkan varrella olevia esteitä joudut pähkäilemään pidemmän ajan ennen kuin löydät keinot päästä niistä yli. Mitään ei hetkessä tapahdu, eikä Roomaa päivässä rakennettu. Jos se olisi niin helppoa, kaikki saavuttaisivat unelmansa tuosta noin vaan.

Aloitin klassisen voimanoston, astelin Savonlinnan Jyryn salille vuonna 2019, vielä täysin raakileena. Olin kuin se heiveröinen pensasmustikan taimi, tuostako muka pitäisi jotain tulla?

Vastassa oli niin henkisesti kuin fyysisestikin vahvoja ihmisiä, joiden ajatuksia ja periaatteita imien vuoden ajan tiesin mihin kuuluin. Pystyin samaistumaan niin moniin asioihin, ja aloin työstämään omia toimintamallejani uudestaan. Huomasin, että sisällä minussa oli se vahvuus ja se usko itseen, jota kaikki menestyminen vaatii. Niin elämässä kuin urheilussa. Se oli vaan aluksi niin pieni ja olematon ääni, mutta matkan varrella ääni vahvistui. Ja tulee vielä vahvistumaan.

Maalla asuessani olen löytänyt hiljaisuuden, alkanut tutustua itseeni uudestaan kaikessa rauhassa, kuten aikaisemminkin mainitsin. Koen elämän täällä eläinten, metsän ja peltojen keskellä luonnolliseksi. En poikkea niistä ihmisistä paljoa, jotka myöskin päättävät muuttaa kaupungin kiireestä maalle ja löytää ns. sisäisen rauhan. Ajattelen, että sisäisen rauhan löytää silloin, kun alkaa kuuntelemaan ja luottamaan itseensä.

Elämä Tohmajärvellä on kaikista vastoinkäymisistä ja henkilökohtaisista kasvutarinoista huolimatta tarjonnut pysyvyyttä ja uskoa omaan tekemiseen. Niin urheilun saralla kuin tilanpidollisesti. Päivästä toiseen sen vaatii työtä, mutta sen työn tekee, kun haluaa jotain todella paljon.

Ensimmäisen talven jälkeen nähdään mitä niistä, pienistä heiveröisistä taimista tulee. Ensimmäinen iso koitos karsii jyvät akanoista, ja vaikka kaikille on annettu lähtökohtaisesti samat mahdollisuudet pärjätä, niin vaan osa selviää ja alkaa kasvamaan. Toivotaan, että mahdollisimman moni saa hyvän alun, on ehtinyt juurtua ja herää keväällä taas eloon. Kevättä kohti!

Meerin blogiteksti on osa Meille maalle -blogisarjaa. Meille maalle -hanketta rahoittavat Euroopan maaseuturahasto (leader) sekä Keski-Karjalan kunnat.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: